Ajankohtainen kritiikki ihmisen itsekkyyttä ruokkivasta kulttuurista ja asiantuntijapuheesta asettuu osaksi pitkää filosofista jatkumoa, joka on toistuvasti kyseenalaistanut mekanistiset käsitykset ihmisestä biologisena tai psykologisena, syy-seuraus-suhteisiin palautuvana, suljettuna järjestelmänä sekä individualistiset oletukset minuudesta itsensä sisältävänä ja suhteita edeltävänä yksikkönä. Prosessifilosofiassa, fenomenologiassa, ekososiaalisessa ajattelussa ja relationaalisissa teorioissa toistuu sama peruskritiikki: oletus ihmisestä itsenäisenä ja rajattuna olentona, jolla olisi pysyvä ja vain todentumistaan odottava myötäsyntyinen olemus ennen ja ilman (elin)(olo)suhteita, ei enää riittävästi tavoita elämän dynaamista ja orgaanista luonnetta.
Tämän kritiikin keskiössä on ero mekanistisen ja niin sanotusta emergenssistä tai kehkeytymisestä lähtevän ymmärrystavan välillä. Mekanistinen maailmankuva, joka vahvistui erityisesti uuden ajan rationalismin ja reduktionistisen tieteen myötä, tarkastelee todellisuutta erillisten osien kokonaisuutena, jota hallitsevat lineaariset syy–seuraus-suhteet. Tällaisessa viitekehyksessä ihminen näyttäytyy rajattuna yksikkönä, jonka ominaisuudet ovat hänessä olemassa kontekstista riippumatta ja jonka toimintaa voidaan periaatteessa ymmärtää ja siihen 'vaikuttaa' purkamalla se pienempiin mekanismeihin, joita käsittelemällä voidaan luoda hallittuja muutoksia. Myös inhimillinen kärsimys hahmottuu tällöin yksilössä sijaitsevaksi häiriöksi tai toimintahäiriöksi, joka voidaan parantaa tietyllä määrällä vaikuttavaa hoitoa.
Orgaanisuuteen ja prosessuaalisuuteen nojaavat traditiot lähestyvät elämää toisin. Ne eivät tarkastele eläviä järjestelmiä staattisina osakokonaisuuksina vaan dynaamisesti kehkeytyvinä, relationaalisina prosesseina. Sen sijaan että oliot nähtäisiin ensisijaisina ja suhteet toissijaisina; suhteet ovat olemassaolon ja kehittymisen ehtoja. Alfred North Whiteheadin prosessifilosofia tarjoaa yhden selkeimmistä tämän suunnan muotoiluista. Whiteheadin mukaan todellisuus ei koostu pysyvistä substansseista vaan jatkuvista tulemisen tapahtumista. 'Minuudet' ja 'ympäristöt' eivät ole ensin olemassa olevia kehyksiä, jotka vasta myöhemmin "vaikuttavat" suhteisiin, vaan ne kehkeytyvät (emerge) suhteissa jatkuvasti muotoutuvina prosesseina.
Tämä prosessuaalinen näkökulma muuttaa myös käsitystä individuaatiosta. Yksilökeskeisissä viitekehyksissä individuaatio ymmärretään usein jo olemassa olevan ydinminän vahvistumisena — liikkeenä kohti itsekseen tulemisen autonomiaa, eheyttä ja erillisyyttä. Relationaaliset ja ekologiset lähestymistavat ehdottavat kuitenkin toisenlaista tulkintaa. Individuaatio ei tarkoita valmiin sisäisen olemuksen paljastumista, vaan erityisyyden jatkuvaa emergoitumista relationaalisissa, materiaalisissa, kulttuurisissa ja ekologisissa olosuhteissa.
Tässä yhteydessä keskeiseksi nousee ero käsitysten "minä ydinminuutena" ja "minä prosessina" välillä. Ajatus minuudesta ytimenä olettaa, että kokemuksen taustalla tai sitä edeltäen on suhteellisen pysyvä ja sisäisesti yhtenäinen keskus. Psykologinen kehitys näyttäytyy tällöin tämän sisäisen olemuksen löytämisenä, vahvistamisena tai ilmaisemisena.
Prosessuaalisuutta ja relationaalisuutta painottavissa näkökulmissa minuus ymmärretään sen sijaan jatkuvasti rakentuvaksi kehollisen vuorovaikutuksen, affektiivisen säätelyn, symbolisen osallistumisen ja ekososiaalisen immersion kautta.
Minuus ei ole piilossa oleva ydin, joka odottaa löytymistään, vaan jatkuva organisoitumisen prosessi relationaalisissa tiloissa, suhteissa ja ympäristöissä.William James ennakoi tätä kritiikkiä vastustamalla staattista substanssiajattelua ja korostamalla tietoisuuden virtaavaa luonnetta. Myöhemmin Gregory Bateson laajensi tätä ekologiseen suuntaan argumentoimalla, ettei mieltä voida mielekkäästi rajata yksittäisen organismin sisälle. Batesonille mentaaliset prosessit kehkeytyivät organismin ja ympäristön välisissä vuorovaikutusjärjestelmissä osana laajempia kommunikaation ja adaptaation ekologioita.
Tämä relationaalinen ja ekososiaalinen orientaatio problematisoi myös modernia rationalisaatiota. Max Weber kuvasi rationalisaatiota prosessina, jossa elämä järjestyy yhä enemmän laskettavuuden, ennustettavuuden, kontrollin ja instrumentaalisen tehokkuuden periaatteiden mukaisesti. Vaikka rationalisaatio mahdollisti valtavan teknologisen ja tieteellisen kehityksen, se myös pilkkoi inhimillistä kokemusta mitattaviksi ja hallittaviksi yksiköiksi. Psykologisissa ja biolääketieteellisissä konteksteissa tämä näkyy pyrkimyksinä paikantaa yksittäisiä syitä, standardoida interventioita ja rakentaa lineaarisia muutoksen malleja. Inhimillinen monimutkaisuus käännetään tällöin hallittaviksi kategorioiksi, jotka sopivat mekanistiseen logiikkaan.
Tällaiset mallit eivät kuitenkaan kykene riittävästi tavoittamaan ihmisyyttä ja inhimillistä kärsimystä ekososiaalisuuden aikakautena. Kehkeytymisellä (emergenssillä) tarkoitetaan ominaisuuksien, kykyjen tai organisoitumisen muotojen ilmaantumista tavalla, jota ei voida täysin palauttaa niiden osatekijöihin. Emergenssi ei tarkoita mystiikkaa eikä biologian hylkäämistä, vaan hahmotelmaa sitä, kuinka uusia yhteyksiä syntyy relationaalisen organisoitumisen kautta. Tietoisuutta ei voida palauttaa yksin neuroneihin, emootioita ei voida palauttaa yksittäiseen fysiologiseen aktivaation tilaan eikä subjektiviteettia voida palauttaa pelkästään biologiaan tai kulttuuriin. Emergentit ilmiöt syntyvät useiden organisoitumistahojen samanaikaisessa vuorovaikutuksessa.
Tämä on erityisen merkittävää affektiivisen ja relationaalisen elämän ymmärtämisessä. Primaarit affektiiviset orientaatiot, keholliset tuntemukset, symbolinen merkityksellistäminen, kulttuurin luominen ja ekososiaalinen yhteys eivät muodosta toisistaan erillisiä kerroksia, jotka rakentuisivat mekaanisesti tai hallitusti toisistaan erillisiksi rajautuen suhteessa toisiinsa. Ne luovat kokemusta yhdessä, jatkuvassa dynaamisessa vuorovaikutuksessa. Organismi ei ole biologisesti ennalta määräytynyt eikä myöskään toisaalta vapaasti itseään luova. Olevaksi tullaan sekä olemuksellisesti ollen osa ja aktiivisesti osallistumalla relationaalisiin ja ekososiaalisiin maailmoihin.
