Olemmeko koskaan täysin oma itsemme?
Autenttisuutta pidetään usein ihanteena - ajatuksena siitä, että ihminen olisi täysin oma itsensä. Harvemmin pysähdymme pohtimaan, kuinka suuri osa olemisestamme rakentuu toisten ihmisten kautta. Arkikielessä autenttisuus yhdistetään usein ajatukseen aitoudesta. Aito ihminen on “oma itsensä”, eikä esitä mitään. Vastakohtana tälle nähdään teeskentely – roolin ottaminen tai jonkin sellaisen esittäminen, mitä ei todellisuudessa ole. Tällainen vastakkainasettelu on kuitenkin yksinkertaistava.
Teeskentelyllä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihminen ilmaisee tunteen, ajatuksen tai asenteen, joka ei täysin vastaa hänen välitöntä sisäistä kokemustaan. Arkikielessä se ymmärretään helposti epäaitoutena, mutta psykologisesti sitä voidaan tarkastella myös sopeutumisen muotona: tapana säädellä vuorovaikutusta tilanteissa, joissa suora itseilmaisu ei tunnu mahdolliselta tai turvalliselta. Samalla suuri osa ihmisen käyttäytymisestä rakentuu matkimisen ja jäljittelyn varaan. Matkiminen on usein spontaania toisen eleiden, ilmeiden tai puhetavan omaksumista vuorovaikutuksessa. Jäljittely puolestaan on tietoisempaa pyrkimystä toimia kuten toinen oppiakseen jotakin tai tullakseen osaksi yhteisöä. Molemmat ovat keskeisiä tapoja, joilla ihminen oppii olemaan muiden kanssa.
Ihmisen olemassaolo on alusta alkaen relationaalista eli suhteessa toisiin. Me opimme puhumaan, liikkumaan, ilmaisemaan tunteita ja tulemaan itseksemme lajitovereiden avustuksella. Tässä mielessä osa ihmisyydestä on väistämättä mimeettistä: opimme olemalla muiden kaltaisia.
Mimeettisyydellä tarkoitetaan ilmiötä, jossa ihminen omaksuu toisten tapoja olla, toimia ja kokea. Filosofit ja yhteiskuntateoreetikot ovat kuvanneet tätä prosessia lukuisin tavoin, mutta keskeinen ajatus on yksinkertainen: emme synny valmiin minuuden kanssa, vaan tulemme jatkuvasti itseksemme aina suhteessa muihin. Tätä ilmiötä on tarkastellut erityisesti filosofi René Girard, jonka mukaan ihmiset omaksuvat toisiltaan paitsi toimintatapoja myös haluja ja suuntautumisen tapoja.
Tämä näkökulma asettaa myös nykypäivän autenttisuusvaateen hieman toiseen valoon. Meitä kehotetaan olemaan aitoja ja uskollisia itsellemme, mutta samalla elämme jatkuvasti suhteessa toisiin ihmisiin, yhteisöihin ja kulttuurisiin odotuksiin. Identiteetti ei synny tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa.
Halu kuulua johonkin – englannin belonging – sisältääkin kielellisesti toisenkin merkityksen: be longing, olla kaipaava. Kuuluminen on samalla liikettä kohti toisia, pyrkimystä löytää paikka, jossa oma olemassaolo voi tulla tunnistetuksi ja jaetuksi. Kun autenttisuutta tarkastellaan tästä näkökulmasta, se ei enää näyttäydy yksinkertaisena vastakohtana teeskentelylle tai jäljittelylle. Pikemminkin kyse on kyvystä tulla vähitellen tietoiseksi niistä tavoista, joilla olemme oppineet olemaan toisten kanssa.
