"The Time of Uncanny, the time of event"
Koronavirus aiheutti kollektiivisen trauman. Tilanne, jota elimme, muistutti meitä kaikkia elämän odottamattomasta luonteesta. Eksistentiaalifilosofien muotoilema ydinviesti on aina ollut: kaikkea ihmisen luomaa, mukaan lukien teorioita, joita käytetään käytäntöjen ohjaamisen, tulisi harjoittaa nöyryydellä ja vaatimattomuudella.
Traumasta selviytyminen tarvitsee usein pitkän ajan. Pandemian kaltainen traumaattinen prosessi yhteisössä on yhteisölle kriisi, jonka läpityöskentely edellyttää muutoksen sekä syntyvien vaikutelmien tutkimisen. Rauhassa, ajan kanssa. Vain näin biologinen tapahtuma muuttuu sosiaaliseksi prosessiksi. Historioitsija Carlo Ginzburg on sanonut traumasta selviytymisen edellyttävän etäisyyden harjoittelua. [Sosiaalisen] etäisyyden harjoitteluun tarvitaan aikaa ja maailmankatsomuksen muotoilemista.
Tämä aikamme on Freudin (1919) esseen mukaisesti "Outo" (Uncanny). Sanan Uncanny saksankielinen vastine Unheimlich merkitsee etymologialtaan aivan erityistä pelkoa, jota luonnehtii sen taipumus johdattaa meidät sellaisen äärelle, joka on samanaikaisesti sekä kammottava että tuttu ja tavanomainen. Alkuliite um merkitsee epä-jotain (un= non) ja loppuosa heim yhtäältä kotia tai kotimaata; aluetta, joka kuuluu olennaisesti intiimiin ja yksityiseen elinpiiriimme. Toisaalta heim viittaa myös johonkin piilotettuun ja tuntemattomaan. Näin ollen sanan heim kaksoismerkityksestä johtuen, se viittaa toisilleen lähes vastakkaisiin asioihin. Freudin käyttämä käsite uncanny (Outous) liittyy hänen tekstissään alitajuntaan, jonka materian noustessa tietoisuuteen häiritsee ja vieraannuttaa meidät tuttuuden ensivaikutelmasta. Näin teki myös koronavirus.
Olimme yleisesti ottaen enemmän peloissamme siitä, että saisimme tartunnan toiselta ihmiseltä, kuin siitä, että tartuttaisimme itse. Tältä uhalta suojautuessamme, eräs psyykeä suojaava perusilmiö oli sijoittaa vaara itsen ulkopuolelle, toisiin ihmisiin, kaupunkeihin, yhteisöihin ja yhteiskuntiin. Esimerkiksi: 1900-luvun alun espanjantaudin yhteydessä pandemiaa nimitettiin espanjalaisten toimesta "Napolin flunssaksi". Koronavirusta kutsuttiin "Kiinanvirukseksi". Pelkomme nousi epävarmuudesta, kun emme tienneet onko jokin elossa vaiko ei (virus, kauhuelokuvan nukke, zombi, jne.) Näillä mainituilla asioilla ei ole omaa metaboliikkaa, vaan ne tarvitsevat elävän olennon lisääntyäkseen – toisen elämän kustannuksella. Filosofi Slavoj Žižek kutsui koronavirusta synkäksi varjoksi, joka jahtaa meitä ja jonka joudumme hyväksymään.
Olemme keskellä tieteellisen ajattelun paradigmanmuutosta. Käsillä olevat tapahtumat [kuten korona-pandemia oli] ovat anomalioita. Deleuzen mukaan anomalia ei ole yksilö, ei laji vaan rajailmiö. Tällaisen rajailmiön luomissa välitiloissa liikkuessamme, meidän tulee:
- Unohtaa traditionaliset ideat lajien keskinäisistä hierarkiasuhteista
- Pitää mielessä immanenssi (uppoutuminen olemassaoloon), epävarmuuden ja pelon rinnalla, elämä jatkuvana metamorfontoitumisena – transformatiivisena, vapauttavana muutoksena.
En ajattele, että kärsimys itsessään jalostaa ihmisiä paremmaksi ihmiseksi. Kärsimys on kärsimystä. Raaka kokemus, joka voi murskata, kovettaa, vahvistaa ja haurastuttaa. Kuitenkin kollektiiviset kriisit pakottavat meidät pohtimaan elämän perimmäisiä kysymyksiä. Mikä on tärkeää? Mitä me todella arvostamme? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole helppoja vastauksia. Mutta ehkä juuri tärkeintä on, että kysymme. Että emme tyydy valmiisiin vastauksiin, vaan jatkamme etsimistä, kokemustemme jakamista ja ajattelua.
